LUUMÄEN KARHUT -SUKUSEURA RY

Juttuarkisto


» Otteita Ilmari Karhun päiväkirjasta
» Abraham Karhun päiväkirjasta
» Elämää Nokanmäellä
» Hop sekkaa, sanoi Iihosaaren Eljas
» Karhunkylä
» Topi ja mopedi
 

topi ja mopedi


 
 
Tässä kuvassa Topi on muistaakseni taas lähdössä sinne Villelle Miehikkälään. Vaikka näkyy mopo olevan vielä jaloillaan…, kertoo jutun kirjoittaja, Topin poika Esko Karhu.

Katselin vanhoja valokuvia ja tuosta kuvasta muistui isäni Toivo Karhun (Topin) mopedin hankinta. Olin silloin 13-vuotias, joten muistan tapahtuman selvästi, ja jostain syystä tämä on jäänyt mieleeni.

Oli vuosi 1960 ja oikein lämmin päivä joskus kesäkuussa. Topi kertoi lähtevänsä taas kerran käymään Sunin linja-autolla Taavetissa kaupassa. Siihen aikaan linja-auto oli siellä meidän kohdilla joskus puolen päivän paikkeilla. Siinä ei mitään sen erikoisempaa. Mutta muutaman tunnin jälkeen Topi tulikin uudella mopedilla pihalle!

Siinä sitten oltiin me muut, äitini, mummo ja minä silmät pyöreinä. Sanallakaan ei isäni ollut maininnut mitään koko asiasta. Oli kuulemma Taavetin Osuuskaupan takapihalla ajanut muutaman kierroksen kauppiaan opastuksella – sitten vaan kohti kotia.

Sitä ei tiedä, kuinka kauan oli mielessään asiaa pohtinut. Kun usein tekniikka ja Topi eivät oikein kohdannet toisiaan, niin tämä vielä lisäsi ihmetystä.

Aivan ensimmäisten tällaisten ajokkien virallinen nimi oli moottoripolkupyörä. Nyt sitä kutsuttiin mopediksi, nykyään mopoksi. Oli se melkoinen ihme silloin, kun siinä oli moottorin ohella normaalit polkupyörän polkimet, kuten polkupyörässäkin. Niillä eteenpäin polkien käynnistettiin moottori ja taaksepäin toimi takajarru.

Merkiltään tämä Topin hankkima oli Jupiter 219. Täytyy kyllä sanoa, että aika hienolta se silloin näytti. Silloin alkoi mopedeja ilmestyä useisiin talouksiin. Varsinkin malli Jupiter 50 oli suosittu, koska siinä oli tukevampi putkirunko. Myös Solifer-merkkisiä ilmestyi useita, ja monia muita merkkejä.

Jo seuraavana päivänä Topi lähti mopedillaan Miehikkälän Saivikkalaan, kai näyttämään ajokkiaan enolleen Meriluodon Villelle. Sinne oli matkaa meiltä reilut 25 kilometriä, mutta aika usein myöhemminkin Topi sinne ajeli. Kai se jätti Villenkin mieleen kipinän. Seuraavana kesänä Ville oli ostanut itselleen myös mopedin ja tuli sillä meillä käymään.

Kyllä se teki aikamoisen muutoksen, kun nyt pääsi käymään vaikka Taavetissa, jonne meiltä oli yli 20 kilometriä ja muissakin paikoissa, eikä tarvinnut aina olla sidottu kellonaikoihin. Silloisessa Kasarin kaupassa oli nopea käydä, vain muutama kilometri. Samalla sieltä sai bensaa tankin täyteen. Oli kyllä meille kotiin hankittu muutama litra bensaa varalle lasipulloon! Kun oli vielä hyvät valot, voi ajella myös pimeinä aikoina.

Mopedia pidettiin tosi hyvin. Katsottiin, jos mahdollista, ettei huonolla kelillä sitä otettu pois liiteristä. Jos se oli vähänkin kurainen, heti pestiin. Niin, ja minä en siihen saanut muuten koskea kuin puhdistusmielessä. Seuraavaksi talveksi se laitettiin liiteriin hyvin peitettynä.

Seuraavana kesänä en sitten voinut mitään mielenkiinnolleni. Kun isäni sairasteli paljon ja joutui lähtemään taas muutamaksi päiväksi sairaalaan, työnsin mopedin pihalle ja sain sen jopa käyntiin. Olin jo aikoja sitten ottanut selvää sen toiminnasta, ns. kylmäharjoitteluna. Kun se nyt kerran oli käynnissä, niin pitihän sitä kokeilla lähtisikö se liikkeelle myös. Vaihde päälle ja menoksi, sehän lähti!

Meillä oli hyvä muutaman sadan metrin matka pihatietä, jota pitkin sitten ajelin edes takaisin. Kun äitini huomasi, niin sanomistahan siitä tuli. Piti heti viedä mopedi liiteriin. Sovittiin, että Topille ei kerrota ainakaan heti mitään. Kun isäni kotiutui, alkoi taas hänellä moporeissut. Sitten kerran sain oikein luvalla kokeilla ajamista. Vähän isä kyllä ihmetteli miten hyvin se onnistui. Taisi kyllä jo aavistella jotain.

Kerran Miehikkälän reissulla oli mopedi pysähtynyt kesken ajon. Ei lähtenyt millään enää käyntiin. Siinä sitä ihmetellessä onneksi sattui tulemaan mies, joka ymmärsi moottoreista. Kun bensaa oli, niin hänen mielestään toinen tekijä oli, ettei sytytystulppaan tule kipinää. Onneksi oli mukana työkalu, jolla tulpan sai irti. Vika löytyi heti. Tulppaan oli tullut ns. piikki, jonka hän poisti, ja matka jatkui taas.

Ainakin entiset mopomiehet tietävät enempää selittämättä mistä oli kyse. Nyt sitten sen vian tiesi Topikin. Sen jälkeen hänellä oli aina pidemmillä matkoilla jopa varatulppa ja avain taskussa.

Täytyy kyllä ihmetellä miten vahva pieni moottori ja yleensä koko mopedi kaikkineen oli. Oikeastaan vain ketju ja rattaat, kaasu- ja kytkinvaijerit uusittiin. Muistaakseni pari rengasta myös. Moottoria piti avata sen verran, että männänrenkaat piti uusia kun ns. veto loppui. Siihenkin saatiin neuvoja kylän moottoripyörämiehiltä.

Ajaminen sinänsä onnistui Topilta hyvin. Mitään vahinkoja ei koskaan sattunut. Tiettävästi ei koskaan edes kaatunut, ei aina-kaan mitään jälkiä mopedissa ollut. Ainut mitä hän ei koko aikana oppinut, oli kytkimen käyttö liikkeelle lähtiessä. Sitä yritettiin usein neuvoa, mutta tuloksetta. Hänen tyylinsä oli, että vaihde päälle, kierrokset ylös, ja kytkin ”lipsautettiin” kiinni. Se liikkeelle lähtö oli sitten sellainen äkkinykäys.

Monta kertaa minäkin ehdin olla tarakalla kyydissä. Laitettiin taiteltu kangassäkki pehmusteeksi. Äitini Hulda ei monista kehotuksista huolimatta halunnut edes kokeilla mopedilla ajamista.

Silloin jo säädettiin laki, että vain 15 vuotta täyttäneet saivat ajaa mopedilla. Minullahan se täyttyi keväällä 1962, joten sen jälkeen sai mopedi ehkä vähän toisenlaista kyytiä ja myös talviajoa, mutta sen kunnosta ei tingitty.

Isäni ei enää itse paljon sillä ajellut. Mopedi oli meillä vielä vuoteen 1963, jolloin vaihdoin sen Taavetissa Eino Kurpalla moottoripyörään. Vähän on jälkeenpäin harmittanut, että olisi sittenkin pitänyt se säästää. Olisi nyt hieno ajella, – vain hyvillä keleillä!

Muistan hyvin, että meilläpäin ensimmäinen moottoripolkupyörä oli Karhun Vertillä joskus 1950-luvun loppupuolella. Se oli tummanpunaruskea putkirunkoinen, merkiltään Simson. Siinä piti ainakin aluksi olla samanlaiset rekisterikilvet kuin moottoripyörissä. Vertti asui siinä meidän lähellä omassa pienessä mökissään. Hänet muistetaan ”räväkkänä” puhujana seuroissa ym. tilaisuuksissa.

Meillä niitä kilpiä ei enää tarvinnut. Vakuutukset tulivat, ja meilläkin piti vakuutus ottaa ja samalla tuli myös vakuutuskilpi mopedin taakse. Samanlaisia vakuutuskilpiä on nykyisissäkin mopoissa.

Näin siirryttiin Lemetinmäellä polkupyörästä moottoriajoneuvoon. Kyllä polkupyörätkin olivat vielä kovassa käytössä.

Esko Karhu

Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumisissa keväällä 2011.

 
 

Ajankohtaista

 

Sukujuhlakutsu 2018

Tervetuloa
Luumäen Karhujen SUKUJUHLAAN
Luumäelle Risulahden lavalle lauantaina 21. heinäkuuta 2018.

JUHLAPÄIVÄN OHJELMA:
Aamupäivällä e...


 

PUHEENJOHTAJAN TERVEHDYS VUODEN VAIHTUESSA

Käänsin seinäkalenterissa sivua, ja sehän onkin taas viimeinen lehti. Vuosi on lopuillaan ja joulu lähestyy. Suomi-neidolla on suuri juhlavuosi, ...

 

UUTTA MIELENKIINTOISTA JUTTUARKISTOSSA

Sukukirjassamme sivulla 730 on kirjoitus otsikolla Ilmari Karhu – suvun kenraali. Siinä lyhyesti mainitaan hänen pidättämisensä marraskuussa 19...



Copyright © 2018 Luumäen Karhut -Sukuseura ry | Webbinen.net