» Murheen päivä
» Vahingossa soutajaksi
» Sota-aikaa lapsen muistikuvina
» Ilmari Karhun päiväkirjasta
» Abraham Karhun päiväkirjasta
» Elämää Nokanmäellä
» Hop sekkaa, sanoi Iihosaaren Eljas
» Karhunkylä
» Topi ja mopedi
karhunkylä, vireä kylä heikkiläntien varrella
Luumäen Liirin kylästä kotoisin oleva Aimo Kapiainen kulki nuorena Heikkiläntietä pitkin Karhunkylän kautta lähes päivittäin – kouluun, kirkolle, kyläilemään ja niin edelleen.
Nykyisin hän ajelee Heikkiläntietä Liirille loma-asuntona pidettyyn vanhaan kotitaloonsa. Matkan varrella oleva muistomerkki nostaa mieleen omia muistoja ja ajatuksia Karhunkylästä. Näin Aimo Kapiainen muistelee Karhunkylän elämää:
En enää asu paikkakunnalla. Silloin tällöin kuitenkin ajelen vieläkin autolla Heikkiläntietä. Olen saanut seurata vuosikymmenten ajan tien ja sen ympäristön kehitystä. Sitä, kuinka tie on muuttunut pahaisesta kärritiestä nyt kutakuinkin autolla-ajokelpoiseksi paikallistieksi.
Ensimmäiset kerrat muistan kulkeneeni tietä 1940-luvulla. Talvisin hevosen reessä tai suksilla, kesällä hevosen kärreissä tai polkupyörällä. Tuolloin me kauempaa tulleet saatoimme pysähtyä juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia tienvarren asukkaiden kanssa vaikkapa Karhunkylässä.
Sitten 1950- ja 1960-luvuilla kulkupeleiksi tulivat autot. Nyt autolla päästiin talvisinkin aurattua tietä. Maisemat vain vilahtelivat ohi. Kesäisin maisemaa piristivät laitumien karjalaumat. Talvisin kylien elämästä kertoivat puutavaran kuljetukset tienvarren laanipaikoille.
Aikanaan kylätietä ylläpidettiin asukkaiden, talollisten toimesta. Tie oli paalutettu tien varteen pystytetyillä puisilla paaluilla. Melko pienet, melkein huomaamattomat paalut osoittivat mistä kunkin talon vastuualue alkoi ja mihin se päättyi.
Syksyisin kunta ilmoitti lehdessä milloin nimismies tarkastaa tien, ja että kunkin talon on tuohon päivään mennessä huolehdittava osuutensa kunnosta.
Muistan pikkupoikana itsekin olleeni isän mukana, kun hän nelipyöräisillä korkeilla kärreillä ajoi soraa tieosuudellemme. Nimismies sitten valvoi, että kaikki hoitivat osuutensa.
Tien piti olla suhtkoht tasaista. Siinä ei saanut olla edes epätasaista pientä lainetta, ns. ”nimismiehen kiharaa”.
Heikkiläntie oli myös minun koulutieni. Sulan maan aikana sitä saattoi ajaa polkupyörällä. Talvella tietä ei aurattu ja koulussakin käytiin suksilla. Vasta 1950-luvulla kunta alkoi huolehtia talviaurauksesta ja otti muutenkin vastuuta tiestä.
Urpalanjoen ja Saarenojan tulviessa usein keväällä, ja kun Saarenojan puinen siltakin oli varsin huono, ei autolla aina päässyt sillasta yli.
Saarenoja sinänsä oli varsinkin kevättulvien aikaan runsasvetinen, ja monet kutsuivatkin sitä Saarenjoeksi. Oja saa alkunsa Niemenjärvestä ja laskee Karhunkylän eteläpuolella Inkeri ja Kauko Strandmanin rakentaman Hakalan talon ohitse Urpalanjokeen.
Minua vanhemmat miehet ovat kertoneet olleensa joskus tukinuitossakin Saarenojan purolla, kuten tietysti myös paljon suuremmalla Urpalanjoella.
Hakalan talosta lienee syytä kertoa, että Strandmanien jälkeen siinä vietti eläkepäiviään monen vuoden ajan laulajakuuluisuus, kanttori Sulo Saarits. Vanhemmat lukijat varmasti muistavat hänet.
Itse muistan aina joulun varsinaisesti alkaneen siitä, kun jouluaattoina saatoimme kohta puolenpäivän jälkeen kuunnella radiosta Sulo Saaritsin laulavan ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen...”
Heikkiläntien erikoisuuksiin kuului, että sillä pidettiin joskus jopa ravikilpailuja. Kilpailupaikkana sekä lähtö- ja maalialueena oli paikka Heikkilän koululta vähän Karhunkylään päin. Radan kääntöpaikaksi oli raivattu alue Saarenojan sillalta vähän kilpailukeskukseen päin muinaisen ”Mettäkanan pellon” kohdalla.
En muista miten oli turvattu liikenne. Kaiketi se jotenkin katkaistiin lähtöjen ajaksi. Tosin, eihän autoliikennettä tuohon aikaan juuri ollutkaan.
Kisoja järjestettiin siinä 1940–50-lukujen vaihteen tienoilla. Samoihin aikoihin oli myös talvisin raveja, ensin Hermusenjärven, sittemmin Näpinjärven jäällä. Ravit olivat suuri tapahtuma paikkakunnalla ja keräsivät paljon katsojia.
Kilpailijoina olivat monet lähikylien isännät hevosineen. Tulipa kisoihin osanottajia joskus kauempaakin. Sarjojen voittajat olivat suuria tähtiä. Tulokset ylittivät paikkakunnan lehtien uutiskynnyksen kirkkaasti.
Raviharrastus kuitenkin hiipui vähitellen niin kesällä kuin talvellakin. Hevosiahan toki näkee Karhunkylän ja lähikylien laitumilla vieläkin.
Kunta peruskorjasi 1960-luvun alkupuolella Heikkiläntietä, ja pian sen jälkeen valtio otti tien paikallistieksi. Toki kunta tuon jälkeenkin joutui vielä määrättyjen prosenttien mukaan osallistumaan tiekustannuksiin.
Tien korjauksessa muun muassa oikaistiin ja loivennettiin legendaarinen Kulhanvuoren mäki. Mäki sijaitsi Karhunkylästä muutaman kilometrin etelään, Suoknuutin ja Liirin kylien välillä. Korkeuseroltaan lähes 16-metrisenä sekä hyvin jyrkkänä ja mutkaisena mäki oli vaarallinen etenkin liukkaalla kelillä. Nykyään autoilija tuskin edes huomaa sitä.
Heikkiläntie tuli minulle tutuksi senkin takia, koska meillä liirinkyläläisillä oli pienet peltokappaleet Karhunkylän tuntumassa. Meidän pieni palstamme, siinä taisi olla peltoa 43 aaria, oli noin kilometrin Karhunkylän keskustasta. Pieni pelto piti viljellä, vaikka matkaa sinne oli lähes 10 kilometriä – eihän peltoa ollut liikaa.
Peltotiemme antaa hyvän kuvan senaikaisista tilusteistä. Tie lähti maantiestä aivan Karhunkylän keskustasta, Kivelän talon (Koulumestarin talo) pihan poikki, talon ja navetan välistä. Se kulki monien peltolämpäreiden ja haka-alueiden läpi niin, että tiehen mahtui kymmenkunta porttia tai veräjää. Muutoinkin hitaalla hevospelillä se vei tuhottomasti aikaa. Aina kun sai takaansa portin kiinni, oli jo edessä uusi este.
Nyt tuolle niin sanotulle Hyrmönsaaren alueelle on uusi tie. Siinä näkyvät joskus tukkirekatkin ajavan. Niin muuttuu maailma.
Ohittaessani Karhunkylässä Karhujen sukuseuran pystyttämän muistomerkin Tyttilän talon lähellä, ennen Metson mutkaa, mieleeni tulee vahvemmin myös kylän historiaa. Lapsena kuulin vanhemmiltani, että isoisäni äiti, Eeva Aatamintytär o.s. Karhu oli lähtöisin Karhunkylän Tyttilästä.
Ajaessani kylän ohi mietin toisinaan, millaiselta Eeva-tytär näytti pikkutyttönä leikkiessään näillä Tyttilän kivillä ja avokallioilla. Millaisia leikkikavereita hänellä oli? Miten hän koki kuusivuotiaana tyttösenä isänsä kuoleman?
Millaiset häät olivat, kun hänet 21-vuotiaana nuorena naisena vihittiin kristilliseen avioliittoon vuonna 1866. Sulhasena oli häntä neljä vuotta vanhempi Heikki Manunpoika Liiri. Tuo vuosikymmen tunnetaan yhtenä vuosisadan raskaimmista. Ihmisiä menehtyi paljon suoranaiseen nälkään ja kulkutauteihin.
Tästä kuitenkin alkoi Eevan ja Heikin yhteinen taival. He saivat seuraavan 20 vuoden aikana yhdeksän lasta. Varmasti elämä on ollut työtä, työtä ja taas työtä. Toivottavasti elämä on sisältänyt myös ilon ja onnen hetkiä.
Poikkeuksellisen vahva Eeva on ollut. Hän eli 78-vuotiaaksi, mikä tuohon aikaan oli harvinaisen korkea ikä.
Maailma on muuttunut ja muuttuu myös ihmisten osalta. Minun lapsuuteni aikana Karhunkylän lapset kävivät samaa Heikkilän kansakoulua kuin minäkin. Tietysti tunsin heidät niin kuin heidän vanhempansakin.
Nyt nuo vanhemmat ihmiset ovat lähes kaikki kuolleet, ja minun koulukaverini, sikäli kuin heitä vielä on, ovat jo isovanhempia.
Heidän jälkikasvuaan en tunne. Nuorempaa väkeä kuitenkin näkyy kylän raitilla vielä ilahduttavasti.
Karhunkylän tuntemustani lisäsi se, että isoäitini sisko, Miina (Vilhelmiina) oli naimisissa Taavetti Strandmanin kanssa. Miina oli siis Uutelan tai Etu-Mäkelän, niin kuin muistan taloa joskus nimitetyn, talon emäntänä. Joskus vierailimme tuossa talossa.
Muistan myös, kun olin pikkupoikana vanhempieni kanssa kyseisessä talossa Kauko Strandmanin ja Heikkilän Tuomelasta olleen Inkeri Emilintytär Karhun häissä. Erityisesti pienen pojan mieleen jäivät häätanssit, jotka pidettiin Kaukon kotitalon ja Koulumestarin talon välissä olleen suuren riihirakennuksen ladossa.
Ensimmäiset kauppamuistonikin liittyvät Karhunkylään. Kylän lähikauppana toimi niin sanottu Mökinkauppa. Nimi lienee johtunut siitä, että rakennus oli todella pieni. Myös kauppiasperhe asui tässä rakennuksessa.
Kauppa oli lähellä Urpalanjokea. Toisaalta kotini Liirinkylässä oli vain runsaan puolen kilometrin päässä joesta. Eräänä keväänä isäni lähti ruuhella soutaen hakemaan Mökin kaupasta perunamaalle lannoitetta. Hän otti minut mukaansa. Pienelle pojalle se oli suurta seikkailua. Isäni kantoi lannoitesäkin kaupasta ruuheen.
Toukokuussa joessa on runsaasti vettä ja virtaama hyvä, joten ruuhi lienee ollut helppo soutaa myötävirtaan. Kotikylän rannasta isä sitten haki säkin hevosella.
Joki virtaa hyvin lähellä kylää. Taitaa näkyäkin Karhujen sukumerkille. Ainakin jokilaakso näkyy etelän suunnalta, Koivulan talon takaa laajoine peltoaukeineen. Keväisin nuo pellot usein lainehtivat yhtenä järvenä.
Aikanaan joki lienee ollut kalaisakin. Voisi kuvitella, että menneinä vuosisatoina se on tarjonnut kyläläisille arvokkaan ravintolisän monesti niin puutteellisissa oloissa.
Karhujen sukukirjastakin olemme lukeneet, miten tunnetun historiamme alkuaikoina monet suvut ja kylät ovat miltei kadonneet. Aliravitsemus ja kulkutaudit ovat tuhonneet elämää. Myös lapsikuolleisuus on ollut järkyttävän suurta.
Sitkeimmät ja terveimmät ovat kuitenkin sinnitelleet elossa. He ovat jotenkin pitäneet kylät elävinä ja kyenneet jatkamaan sukua. Tämä on mahdollistanut ja oikeuttanut meidänkin elämämme.
Aimo Kapiainen
Kirjoitus on julkaistu Karhunpesän kuulumisissa keväällä 2013.
